Aavikoitumista ei voida torjua ilman tavallisten ihmisten osallistumista

Maaperän köyhtyminen, eroosio ja aavikoituminen vaikuttavat suoraan yli kahden miljardin ihmisen elämään. Pahimmin maaperää uhkaa väestönkasvu, jonka seurauksena esimerkiksi puun hakkuu ja laidunnus lisääntyvät ja ylittävät kestävyyden rajat. YK:n aavikoitumiskokous Bonnissa etsii ratkaisuja ongelmaan.

YK:n aavikoitumissopimus on yksi kolmesta Rio de Janeirossa 1992 solmitusta ympäristösopimuksesta ja sen tavoitteena on torjua maaperän köyhtymistä kuivilla ja puolikuivilla alueilla ja samanaikaisesti taistella köyhyyttä vastaan. Sopimuken kolmas toimeenpaneva kokous (CRIC 3) on parhaillaan käynnissä Bonnissa.

Kokouksen tavoitteena on arvioida jo yli 10 vuotta voimassa olleen sopimuksen toteuttamista Afrikassa, joka on koko sopimuksen erityinen painopistealue. Eroosion ja maaperän köyhtymisen vaikutukset näkyvät pahiten Afrikassa, jossa se vaikeuttaa kaikkein köyhimpien, lähiympäristöstään toimeentulonsa saavien ihmisten elämää. On arvioitu, että Afrikassa jopa kaksi kolmasosaa viljelymaasta ja yksi kolmasosaa laidunmaista ovat välittömän aavikoitumisuhan alla.

Tulosten arvioinnin lisäksi Bonnin kokouksen tarkoituksena on jakaa onnistuneita kokemuksia ja oppia saavutetuista tuloksista. Näiden pohjalta luodaan konkreettiset ehdotukset ensi syksynä pidettävää sopimuksen päättävää osapuolikokousta (COP 7) varten.

Kenen säännöillä pelataan?

Kansalaisjärjestöjen kannalta kokouksen mielenkiintoisimmat keskustelut on käyty ja käydään tavallisten ihmisten, yhdistysten ja kansalaisjärjestöjen osallistumisesta ja vaikutusmahdollisuuksista sopimuksen toteuttamiseen. Aavikoitumissopimuksen sihteeristö on akkreditoinut yli 800 järjestöä mukaan prosessiin, mutta käytännössä kansalaisten osallistuminen valtioiden välisen sopimuksen solmimiseen ja toteuttamiseen on hankalaa. 500 kokousedustajasta vain noin 30 edustaa kansalaisyhteiskuntaa ja erityisesti afrikkalaisten järjestöjen on vaikea saada ääntään kuuluviin nopeatempoisessa, teollisuusmaiden tapojen mukaan organisoidussa kokouksessa.

Kansainvälisten sopimusten painotus on usein suurissa linjauksissa ja paikallisten ihmisten asiat jäävät usein vähemmälle huomiolle, vaikka sopimuksen toimeenpanon onnistuminen vaatisi juuri ruohonjuuritason osallistumista. Paikallisten ihmisten tulisi olla selvillä siitä, mitä ollaan tekemässä ja mihin heidän halutaan osallistuvan.

Sopimuksen kautta kulkeva rahoitus päätyy usein käytännössä ruohonjuuritasolle erilaisten hankkeiden ja ohjelmien kautta. Mikäli näitä hankkeita toteuttavat ihmiset ja järjestöt eivät ole mukana sopimuksen suunnittelussa, rahoituskriteerien luomisesta tieteellisen tiedon keräämiseen asti, sopimuksen kautta kulkevista rahavirroistakaan ei voida saada kaikkea hyötyä irti.

Parhaiten aavikoituvilla alueilla elävien ihmisten mielipiteet voitaisiin ottaa huomioon, jos he itse pääsisivät osallistumaan prosessiin. Käytännössä kuitenkin esimerkiksi Dodon Sinsibere-hankkeen kohderyhmän eli Malin maaseudun naisten tuominen kokoukseen ei lainkaan parantaisi tilannetta, sillä luku- ja kielitaidottomien naisten olisi täysin mahdotonta seurata kokousta saatikka vaikuttaa sen kulkuun.

Osallistumista ja osallistamista

Suuri rooli kansalaisyhteiskunnan äänen kuuluviin saamisessa onkin kohdemaiden kansalaisjärjestöillä. Aavikoitumissopimuksen tavoitteena on, että järjestöt osallistuisivat sopimuksen valmisteluun ja toimeenpanoon niin paikallisella, kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. 15 Afrikan maiden järjestöjen edustajaa, joista monille koko aavikoitumissopimus on melko uusi käsite, eivät kuitenkaan pysty kansainvälisessä kokouksessa pitämään huolta koko Afrikan asioista.

Järjestöjen suusta onkin kuluneen kokousviikon aikana kuulunut usein, että järjestöjen osallistaminen prosessiin edellyttää niin henkisten kuin taloudellistenkin resurssien tarjoamista. On vaadittu ”capasity buildingia”, erityisiä rahastoja ja lisää kuulemistilaisuuksia. Toisaalta kulunut kokousviikko on myös osoittanut, että järjestöjen pitäisi myös itse ottaa aktiivisempi rooli asioidensa edistäjänä. Ajettavia asioita on vähintään yhtä monta kuin on järjestöjäkin. Yksi ääni ei millään onnistu kattamaan kaikkien asioita. Pohjoisen järjestöjen pitäisi ennenkaikkea fasilitoida tätä prosessia ja tiedottaa omissa maissaan.

Hanna Paulomäki ja Tuuli Kaskinen

Kirjoittajat osallistuvat aavikoitumiskokoukseen Dodon edustajina Suomen valtuuskunnassa

Tulostettava versio